|
Sunnuntaina oli Helsingin Sanomissa kirjoitus Heikan Jussista. Eriskummallisesta miehestä, joka tervehti vastaan tulevia kissoja ja koiria. Hänellä oli tekosähkölamppu ja värjätyt varpaat. Kylähulluksi tai narriksi häntä voisi kai kutsua. Eräs haastattelemani lääkäri sanoi, että hänen mielestään suurimpia mulkkuja ovat ne, jotka eivät juo. Keskustelimme alkoholismista, ja siteeraukseni on sanatarkka. Hän selvensi mielipidettään sanomalla, että monet meistä ovat emotionaalisesti lukossa, tunnekylmiä ja empatiaan kykenemättömiä. Joillekin ryyppääminen on reitti rehellisyyteen, aitouteen ja tunteisiin. Laitapuolen kulkijat uskaltavat itkeä ja nauraa, tuntea täysillä ja olla empaattisia. Mistä johtuu, että kulttuurissamme ja yhteiskunnassamme järki on ominaisuus ylitse muiden? Miksi emme uskalla kertoa yksinäisyydestä, hädästä, epävarmuudesta? Miksi virheet, vahingot ja epämääräisyys halutaan peittää ja unohtaa? Miksi alamme kulkea vinossa ja jähmetämme kasvomme, ettei kukaan koskaan saisi tietää mitä sisällämme todella on? Miksi Heikan Jussin tapa istahtaa potkukelkkansa vinhaan kyytiin alamäessä ei ole kaikkien meidän maalaisten tapa? Missä ovat tanssi, rummutus, huuto ja ihastus? Mihin kadotimme pyhän itsessämme, sen mikä on vapaa, sen mikä virtaa ja tuo elämää? Muutettuani keskelle luontoa, minusta on tullut herkempi. En väitä, että kaikki lukkoni olisivat auenneet, mutta huomaan itkeväni ja nauravani helpommin. Ystäväni ovat kertoneet minun ilmehtivän aiempaa enemmän. Aistin ympäristöäni monin verroin voimakkaammin. Elän yhä terveellisemmin, koska kehoni vaatii sitä. Käyn huutamassa metsässä pois pahan oloni. Puhun itsekseni, ja lauleskelen – myös kaupungin vilinässä. Tunnen olevani paremmin perillä siitä, mikä on minulle hyväksi ja mihin suuntaan minun on mentävä. Meillä jokaisella on henkilökohtaiset keinomme selviytyä tässä maailmassa, sen kiireessä ja sen vaatimuksissa. Joku lähtee joogaleirille, toinen tarttuu pulloon. Tajuamatta ollenkaan tekoni kauaskantoisuutta, minä muutin maalle.
|
