Bromarv, missä se on? Niin joo, se on kyllä ihana paikka. Kesällä varsinkin. Sehän on melkein saaristoa. Tunnen jonkun sieltä, ei vain nyt juuri tule mieleen. 

Sellaisia ovat puheet kaupunkilaisten kanssa minun kotipaikastani. Jokaisella on joku tuttu, joku kaukainen sukulainen, joka on viettänyt täällä lapsuutensa tai omistaa täältä mökin. Kaikki muistavat, että alue on kaunis. Ensin tulee hyväntahtoinen, hieman kateellinen hymy, sitten kysymys miten me niin kauas olemme eksyneet ja kuinka nyt sitten viihdymme maalla. Joku osaa kysyä tunnenko Micke sen ja sen tai Lasse tuon ja tämän.

--- 

Kolme vuotta on riittävän pitkä aika sanoaksemme, että todella asumme täällä. Ettemme ole vain käymässä. Että tiedämme kyllä kuinka liukas Bromarvintie voi talvisin olla – ja kun se on niin kauhean mutkainenkin. Ettemme pelkää pimeää tai hiljaisuutta tai talon rasahtelua säiden vaihtuessa. Että tämä ei ole vain eksoottinen paikka, missä voi päiväkävelyllä nähdä metson, hirviä ja mäyriä. Tai että osaamme totta tosiaan laskea talon lämmityksen puukuutioissa tai öljylitroissa. 

Ihmiset haaveilevat maalle muutosta, usein koskaan sitä toteuttamatta. Maalla asumiseen liittyy pitkä liuta kliseitä, hyvässä ja pahassa. Maalla kaikki on hitaampaa, voiko siellä edes käydä leffassa ja entä jos aidan taakse muuttaa joku tollo?

Meille tämä oli aluksi kokeilu. Halusin ison keittiön, puuhellan ja yrttitarhan, erillisen työhuoneen ja tilaa koirille, jotka vielä silloin olivat mielikuvituskoiria. Mutta mietin onko haaveilleni mitään todellisuuspohjaa. 

Kliseet ovat osoittautuneet osittain todeksi. Kyllä, edelleen pihasauna on suunnatonta, kyyneleet silmiin nostattavaa luksusta. Hiljaisuus ja rauha ovat jotain käsittämätöntä, niin loppumatonta. Avaruus, tila, vapaus – niihin tottuu, mutta ne eivät ole itsestäänselvyyksiä. Onneksi. 

--- 

Olin viikonloppuna kaupungissa ja käytin koiria yöpissillä. Punavuori kuhisi baarista toiseen vaeltavia ihmisiä. Ohitseni käveli korkokengissä kipsutteleva ja kikattava tyttökolmikko. Yksi heistä huusi perääni: "Mäkin haluaisin koiran!"

Minua hymyilytti. Yli kolme vuotta sitten se tyttö olin minä. 

Viime lauantaina oli ystävänpäivä, minulle koko viikko oli ystävyyden viikko. Tapasin erästä rakasta monen vuoden jälkeen, tuntui hyvältä jutella, hän sai pahan tuuleni, epävarmuuteni katoamaan. Nostin lasillisen yhden ystävän menestyksen johdosta, toisen kanssa istuimme ja puhuimme myöhäiseen iltaan, muistelimme menneitä ja hymyilimme väsyneinä. Kotona saimme apua rakkaalta ystävältä, kun jäinen tie yllätti.  Avasimme ovemme uusille ystäville, järjestimme juhlan, jota kukaan ei osannut odottaa. 

---

Tällä viikolla on toinen teema: maahanmuuttajat ja ulkomaalaispolitiikka. Eduskunnassa puidaan uutta lakiesitystä, Yle lähettää ohjelmaa aiheesta päivittäin, lehdet käsittelevät samoja teemoja. 

Olen etuoikeutettu. Olen suomalainen, vaaleaihoinen, kuulun enemmistöön. En ole joutunut jättämään kotiani, enkä piiloutumaan poliittisten vainojen vuoksi. En tiedä millaista se on. Sukupolveni ei ole tässä maassa joutunut sellaista kokemaan. Ihmisyyteen kuuluu kuitenkin kyky tunnistaa tunteita: pelkoa, kauhua, yksinäisyyttä, suunnatonta halua elää ja olla vapaa. Ja siksi, hyvin henkilökohtaisista syistä, valitsen ystävyyden. 

Vieras ihminen, vieras kulttuuri on mahdollisuus. Ystävyyden, suuremman maailmankuvan, uudenlaisen ymmärryksen mahdollisuus – niin minut on opetettu ajattelemaan. Ja joka kerran, kun ennakkoluulo nostaa päätään, yritän kulkea pelkoa kohti. Katsoa, kuunnella, tutustua. 

Helppohan se on täältä metsien keskeltä sanoa. Todellisuus on toisenlainen, he sanovat: Mistä asuntoja, miten organisoidaan kieliopinnot, mistä työtä? Oudot ruokailutavat, ihmeelliset kiellot ja käskyt, suvivirsi, joulupukki, naapurikateus, sauna ja sisu – mitä niitä nyt on? Maassa maan tavalla? En väitä tuntevani vastauksia kaikkiin pulmiin, mutta uskon, että voimme löytää sellaiset, jotka perustuvat ihmisyyteen, ystävyyteen ja rauhaan. 

Tulin kaupunkilaisena maaseudulle, vieraskieliseen yhteisöön, jossa minulla ei ole omaisuutta, ei sukujuuria, ei mitään tuttua. Juureni ovat lähellä, voin aina palata alkuperäiseen kotiini. Tänne minut on kuitenkin toivotettu tervetulleeksi. Olen saanut täältä ystäviä, olen täällä turvassa. Siksi velvollisuuteni on jakaa sitä ystävyyttä, samaa turvallisuuden tunnetta eteenpäin. Naiiviuden uhallakin haluan ajatella, että ihonväri, uskonto tai tapakulttuuri eivät määrittele kenestä tulee minun naapurini, työtoverini tai ystäväni. 

Syitä jättää koti on monia, mutta mikään niistä ei ole helppo tai yksioikoinen. Syitä pelätä, hakea turvaa, etsiä rauhaa, on monia. Emme voi koskaan tuntea täysin toisen ihmisen lähtökohtia, hänen syitään. Voimme vain yrittää ymmärtää. 

Uskon, että luottamusta, toivoa ja lämpöä on siellä, missä emme vielä tunne toisiamme. Uskon, että ystävyyttä on sielläkin, missä emme ole vielä ystäviä. 

Kuutamo nousee idästä pellon takaa. Tänä yönä se on suuri pallo. Aluksi, vasta noustessaan, se on huikean kokoinen, punertava möhkäle. Taivaankannelle päästyään kuun väri vaalenee, ja muoto muuttuu säännöllisemmäksi ympyräksi. Ulkona on liki valoisaa tuon taivaankappaleen ansiosta. 

Kolmen kaupungissa vietetyn päivän jälkeen olen taas kotona. Piha on jäinen, vettä jään päällä. Koirat liukastelevat pihamaalla, ja minua naurattaa.

Siinä kumppareissa seisoessani tajusin, että puutarha-aika alkaa pian. Viikonloppuna kotiin tullessamme ajoimme tuttujen puutarhaliikkeiden ohi. Jospa tänä vuonna ryhdistäytyisin, toisin pihaan vähän lisää kukkia ja saisin hyötypuutarhaan jotakin yrttien kaveriksi. Kesäkurpitsaa, papuja, herneitä. Perusjuttuja. Ostin jo kauan sitten jyhkeän pinon puutarhakirjoja, kirjastoni täyttyy hiljalleen, käytäntö ontuilee vielä. 

Aivan tuossa tuokiossa kevään merkkeinä näkyvät myös yhä useammat kaupunkilaisten saapuvat autot perjantai-iltaisin, fillaroivat lapset mökkiteillä, elämänmerkit talven tyhjyyteen tottuneissa puutarhoissa. 

Kukkapenkit työntävät kohta tulppaaneita, ja syreeni avaa lehtensä, ensimmäiset perhosetkin tulevat pian. Joutsenia, hanhia, joskus vielä pääskysiä. Merenrannassa tori avataan aurinkoisina lauantaipäivinä, kaupassa saattaa joutua jopa jonottamaan hiljaisten kuukausien jälkeen, ensimmäiset uskaltautuvat Spiltanin terassille. Ja vain hetken päässä siitä avaa kesäravintola ovensa. Puheensorinaa, iloisia kasvoja, kesäajatuksia. 

Menen asioiden edelle – tiedän. Tämäkin hetki on hyvä. Huomiseksi on taas luvassa auringon mahdollisuus. Bromarvissa ainakin yhdessä jäisessä puutarhassa hymyillään mahtavalle kevään odotukselle. 

Matka Helsingistä Bromarviin on lyhyt. Kuljin sen ensimmäistä kertaa lokakuussa yli kolme vuotta sitten. Mutkainen tie näytti satumaiselta. Luonto hehkui punaisena, keltaisena. En arvannut, että tulisin sittemmin kulkemaan tuota reittiä viikoittain. 

---

Tänä aamuna aurinko nousi metsän yläpuolelle kello 8.51, paistoi makuuhuoneen ikkunasta sisään. Näyttää talvelta. Muutaman tunnin kuluttua ränneistä juoksi vedeksi sulanut lumi. Tuntuu keväältä. 

Päivä on täynnä pieniä, hetkessä ohi olevia havaintoja. Huuhkaja tolpan nokassa, uudet tassunjäljet polulla, metsäkoneen ääni pohjoisessa. 

Elämä täällä on kaunista. Kolmen vuoden jälkeen, neljäntenä talvena se on yhä niin kaunista, että silmiä särkee. Että työt ruuhkautuvat, koska maisema vaatii katsetta. Keskellä talvea valo pakottaa pellolle kävelemään, se melkein kiljuu.

Kaupungin sydämessä maisema puuttuu. Siellä kauneus on yksityiskohdissa. Se on vastaantulevan ihmisen ujossa hymyssä, ventovieraan avuliaisuudessa, kahvilan lämmössä. Yhteensattumissa, yllätyksissä, kohtaamisissa. 

Kalastajakylässä ja kaupungissa on molemmissa haltioitumisen paikkoja – ne eivät sulje toisiaan pois, eivät edes taistele keskenään. Ääripäitä ne kuitenkin ovat. Onneksi matka niiden välillä on yllättävän lyhyt.