|
Taas on pantu koulut paremmuusjärjestykseen ylioppilaskirjoituksissa saavutetun menestyksen perusteella. Ja taas kiistellään siitä onko järjestykseen paneminen oikein, vai seuraako siitä enemmän haittoja kuin hyötyjä. Ja kuvaako mittaustapa koulun hyvyyttä vai ei. Samat keskustelut käydään nyt vuosittain touko/kesäkuun vaihteessa. Ja samat argumentit esitetään. Keskustelu ei jalostu, eikä mikään muutu. Tuskin listoja pelkkään tirkistelyyn käytetään. Lapsiperheet epäilemättä käyttävät niitä, ainakin kasvukeskuksissa, valitessaan opinahjoa lapsilleen. Mitä tästä pitäisi ajatella?
Kaksi asiaa näyttää selvältä; ensiksikin perheet haluavat valita lapsilleen riittävän hyvän koulun ja tarvitsevat tietoa päätöksensä tueksi. Juuri näin päätöksiä tuleekin tehdä. Ja toiseksi, koulut ja kouluviranomaiset ovat huomattavan penseitä sekä itse mittaamisen että pätevien mittareiden kehittämisen suhteen. He kyllä kritisoivat ja mitätöivät median käyttämiä mittareita, mutta ovat kuuroja ulkopuolisille odotuksille.
Koulujen haluttomuus pätevään suorituksen arviointiin on kuvaavaa koko julkishallinnolle. Poikkeuksia tästä ovat viime aikoina olleet valtion virastojen ja laitosten ylin johto. Heille tehdään jo yleisesti ns. johtajasopimukset tavoitteineen ja mittareineen. Arviointikriteerit ovat monipuoliset ja perusteellisesti harkitut. Sen sijaan muuta henkilöstöä arvioidaan usein esimies-alainen keskusteluissa, joissa arviointien systemaattisuus ontuu usein pahasti ja sisältävät runsaasti virhelähteitä. Arvioitavan henkilön oikeusturva edellyttää objektiivisia mittareita ja puolueetonta arvioijaa. Tämä täytyy taata myös koulujen ja opettajien arvioinneissa.
Pelko objektiivisuuden puutteesta saattaa olla yksi syy arviointien karttamiseen, mutta on varmaan monia muitakin. Psykologisella tasolla arvioinnin kohteena on tietysti aina ikävä olla, varsinkin jos itse tietää, ettei arvioinnin tulos mairittele. Saattaa olla myös kysymys vääristyneestä minäkuvasta. Työntekijä (tai organisaatio, esim. koulu) pitää yllä kuvaa omasta erinomaisuudestaan ja asiantuntemuksestaan, vaikka käsitys ympäristön näkökulmasta onkin epärealistinen tai jopa katteeton. Koululaitos tuntuu elävän siinä illuusiossa, että se takaa asuinpaikasta, koulusta ja opettajasta riippumatta joka puolella lapsille yhdenveroisen opetuksen (tämähän on kaikkien asiantuntijayhteisöjen unelma).
Olin muutamia vuosi sitten vetäjänä kehittämisohjelmassa, johon osallistui mm. kymmenkunta kouluyhteisön kehittäjää, kaikki taustaltaan opettajia. Heidän keskeisin työssään kohtaama ongelma oli luokkien sulkeutuneisuus. Asioita ja ongelmia oli vaikeata nostaa käsittelyyn opettajien vastentahtoisuuden takia. Avoimesti puhuttiin lasten ja perheiden ongelmista, mutta henkilökohtaisiin työhön liittyviin ongelmiin ei haluttu puuttua. Niiden kohdalla yhteisissä kehittämispalavereissa katseltiin seiniä.
Kouluista ja koulujen toiminnasta on paljon ristiriitaisia käsityksiä. Yleisellä tasolla suitsutetaan Pisa-menestystä, mikä onkin todella hieno asia. Toisaalta mittauksissa nuorten koulutyytyväisyydestä, kansainväliset vertailutulokset eivät ole olleet meille kovin mairittelevia.
Koulun toiminnan ohjaus perustuu vahvaan itseohjautuvuuteen. Siinä missä muiden toimialojen ohjauksen lähtökohtana on joko tuotanto- ja palveluprosessin virheettömyys tai tuotteen/palvelun lopputulos, perustuu koulun toiminta vahvasti opettajien osaamisen ja taitojen standardointiin. Laatua pyritään tuottamaan panostamalla opettajien perus- ja jatkokoulutukseen sekä kehittämällä koulun opetusohjelmia. Riittääkö tämä?
Riittäisi, jos aikaisemmin mainittu unelma olisi totta. Mutta kun se ei ole. Opettajien ja koulujen keskinäiset erot ovat merkittävät. Käytetäänpä yksilöiden tai yhteisöjen arvioinnissa melkeinpä mitä kriteeriä tahansa, järjestyvät havainnot aina lähelle ns. normaalijakautumaa. Vahva keskinkertaisuus on vallitseva; noin 75-80 % meistä kuuluu siihen ja sen varassa me pärjäämme hyvin. Skaalan toisessa ääripäässä on se huippuopettajien 10–15 %, joka sopii hyvin malliksi meille keskinkertaisille. Toisen ääripään 10–15 % ovat sitten niitä, joiden monesta eri syytä tulisi ehkä työskennellä jossain muualla, kuin lastemme parissa. Ihmisten halu ja kyky seurata aikaansa ja päivittää osaamistaan ja asenteitaan vaihtelee suuresti. Kaikki eivät myös ikääntyessään säilytä persoonallista joustoa ja kiinnostusta uuteen. Parhaimmillaan säännöllinen toiminnan arviointi ”pakottaa” ylläpitämään ja kehittämään sekä yksilöllistä että yhteisöllistä osaamista.
Isoja eroja on myös työyhteisöjen laadussa. Siinä missä joku yhteisö saa hengen päälle ja tekee ihmeitä, toisessa vallitsee kyräilevä tunkkainen ilmapiiri ja tulokset hipovat juuri ja juuri rimaa. Tähänkin ongelmaan arviointi tarjoaa usein tehokkaita lääkkeitä.
On runsaasti syitä, miksi mittaaminen ja sen kehittäminen on todella tärkeätä. Syytä on myös myöntyä ulkopuolisten tahojen, niin asiakkaiden (koululaiset ja perheet) kuin mediankin osallisuuteen arvion suorittamisessa.
|
