|
Puoluekentän mannerlaatat ovat hakeneet uusia asentoja kaksissa viime vaaleissa. Perussuomalaisten voiton 2011 sanottiin pahimmillaan tehneen Suomesta tunkkaisen, sulkeutuneen ja suvaitsemattoman Impivaaran. Voitto vei paljon äänestäjiä etenkin Keskustalta ja SDP:ltä. Nyt Haavisto-ilmiön jälkeen moni ajattelee, että se olikin vain paha uni; Suomi on aikaisempaakin vahvemmin moderni ja suvaitsevainen kosmopoliitti. Mutta taas vietiin äänestäjiä demareilta. Vieläpä sen eliitistä.
Olivatko vaalitulokset normaalia tilapäistä vaihtelua, vai ennakoivatko ne suurempia tulossa olevia muutoksia puoluekenttäämme? Jos suomalaiset puolueet pitäisi nyt keksiä uudelleen, moniko nykyisistä keksittäisiin?
2000-luvun alkupuolella ennusteltiin puoluekentän polarisoitumista 2-napaiseksi. Esitettiin myös, että 3-napaisuus olisi sittenkin meille istuvampi. Silloin kaikille oli täysin selvää mitä näillä navoilla tarkoitettiin. 2- napaisuus perustui nyt jo aikansa eläneeseen vasemmisto-oikeisto jakolinjaan. 3. napa toi mukaan ”maalaisliittoakselin”. Nyt kaksi niistä silloin tarkoitetuista ”napapuolueista” on hukannut suuntansa ja kannattajansa. Niskaan huohottavat aggressiiviset haastajat, niin kuin aidossa kilpailussa pitääkin.
Poliittinen kenttä rakentuu aina toimijoidensa keskinäisen jännitteisyyden varaan. Jännitteet energisoivat äänestäjät ja puolueet kuten presidentinvaaleissa nähtiin. Ilman jännitteitä poliittinen elämä käy tylsäksi ja epäkiinnostavaksi; se ei riitä yhdellekään puoluejohtajalle. Kansa kaipaa sirkushuveja. Kun synnytetään jännitteitä, liikutetaan ihmistä ja kasvatetaan kannatusta. Ja kannatus kasvattaa jännitettä. Perussuomalaisten kannatuspiikki sai aikaan suoranaisen sosiaalisen psykoosin, josta Keskusta ja SDP eivät ole vieläkään selvinneet. Puolueet ovat aatteiden kauppiaita ja siten aatepohjaltaan erilaisia. Niiden tulisi kilpailla erilaisuudella, mutta inhimillistä lienee, että kaikki säntäävät samalle apajalle, kun yksi löytää kulta-aarteen. Vaaleissa Perussuomalaiset määrittivät keskustelun teemat, joita muut sitten kiltisti noudattelivat. Puolueiden strategiset linjat menettivät omaleimaisuutensa, ja samalla katosivat kannattajat.
Kun puoluekenttä on tutkijoiden ja äänestäjien tekemisen kautta hakenut 2000-luvulla uutta asentoa, ovat perinteiset puolueet pyrkineet sementoimaan asemiaan vanhalle oikeisto - vasemmisto jakolinjalle; on puuhattu porvariyhteistyötä, jopa Keskustan ja Kokoomuksen ”liittoa”. Ja on myös puhuttu (ja vain puhuttu) vasemmistopuolueiden yhteistyöstä ja aikansa eläneestä puoluerajasta.
Puolueiden menestymiseen vaikuttavat samankaltaiset tekijät, kuin kaikkiin muihinkin kauppiaisiin. Tärkeä ehto on se, että täytyy päättää mikä haluaa olla ja oltava sitä kirkkaasti. Puolueen ytimen täytyy olla selkeästi jotain. Toinen tärkeä tekijä on se, että puolueen paikka poliittisessa kentässä on kasvava ja kasvatettavissa. Kolmanneksi puolueen tulee olla kehittämistyössään systemaattinen ja pitkäjänteinen.
Isoista nykypuolueista Kokoomus täyttää parhaiten nämä ehdot. Se on modernisoitunut ja kasvattanut kannatustaan vahvasti yli reuna-alueittensa. Perussuomalaisten (Soinin) nousuun liittyi oivallus uudesta paikasta puoluekentässä ja se markkinoitiin kansalle hyvin. Muita menestystarinoita ei sitten oikein olekaan. Haaviston ja Väyrysen hyvien menestysten varaan voi rakentaa vahvoja uusia aloitteita, mikäli puolueilla riittää valmiuksia.
Millaisia paikkoja puoluekentästä sitten löytyy?
Kokoomuksen pitämä paikka on tässä ajassa hyvä yhdistelmä yksilöllisyyttä ja kollektiivista vastuunottamista, perinteitä ja modernia uudistamista. Erityisen tärkeätä Kokoomuksen menestyksessä on myös strateginen selkeys; uudet avaukset rakentuvat realistisille tilanneanalyyseille ja suomalaisen yhteiskunnan kokonaismenestykselle.
Uskon, että toinen suuri paikka voisi kuulua kansainväliselle, ympäristöstä huolta kantavalle ja kestävää kehitystä ja de-growth filosofiaa ajavalle puolueelle. Tämä paikka on varmasti kasvava. Toinen kysymys on, pystyvätkö (ja haluavatko) Vihreät ottamaan paikan ja hyödyntämään tarjolla olevan potentiaalin.
Kolmas merkittävä paikka voisi kuulua vakavasti otettavalle EU-kriittiselle puolueelle. Toki jotain fiksumpaa tulisi kuitenkin saada aikaan, kuin kaiken vastustamista ja löysää puhetta markkaan palaamisesta ja koko järjestelmän kaatamisesta. Ja hallitusvastuuseen täytyy uskaltautua. Kuka tämän paikan ottaisi? Perussuomalaisten ohella tämä paikka saattaa myös luiskahtaa Väyrysen johtamalle Keskustalle.
Pienempiä paikkoja löytyy ay-liikkeen tukipuolueelle, agraaripuolueelle, kielipuolueelle . Näistä positioista on kuitenkin suhteellisen vaikeata rakentaa uskottavaa monikärkistrategiaa ja liittää niihin moderneja ja kasvavia ulottuvuuksia. Voisi myös ajatella, että suuren kansanryhmän etujen ajajaksi ilmoittautuminen riittäisi menestykseen. Näin ei välttämättä ole, kuten erilaiset viritelmät eläkeläisten puolueeksi ovat osoittautuneet.
Laskevan asiakastyytyväisyyden ja pienenevän myynnin (äänestysaktiivisuus) tilanteessa kannattaa olla avoin uusille rohkeille avauksille näpertelyn ja hienosäädön asemesta, menee sitten syteen tai saveen. Odotan strategisia liikahduksia ja tervehdin kokeiluja ilolla.
|
