|
Skrivet av Heikki Mansikkaniemi
|
|
18 juli 2007 18:41 |
|
Vietin perheeni kanssa toista viikkoa New Yorkin lähistöllä. Pääasiana oli osallistua sukulaistytön häihin. Ensin pidettiin sulhasen vanhempien juhla Fairfieldin Scandinavian Clubilla Connecticutissa. Silloin oli vielä tosi viileää vain 15 astetta lämmintä. Puheitakin pidettiin. Morsian kertoi englanniksi, ruotsiksi ja suomeksi, kuinka hän oli syntynyt siirtolaisperheeseen ja sukulaiset asuivat kaukana heistä. Muista siirtolaisperheistä tuli kuin omia sukulaisia. Hän oli iloinen, että niinkin moni sukulainen Suomesta oli tullut häihin. Sulhanen kertoi, kuinka he olivat tavanneet Englannissa ja omista siirtolaiskokemuksistaan USA:ssa. Vaikka hän oli syntynyt siellä, hän oli kasvannut Englannissa pienestä pitäen. Hän koki jonkilaisen kulttuuritörmäyksen yliopistonopettajana, kun opiskelijat pitivät häntä liian auktoritäärisenä aluksi. Sitten saivat muut sukulaiset ja tutut kertoa yhteisistä muistoista morsiusparin kanssa. Naurua riitti. Varsinainen hääilta sattui olemaan kaunis ja aurinkoinen. Itse vihkiminen tapahtui ulkona Rockefellerin ja Rooseveltin entisellä loma-asunnolla meren rannassa Westportissa. Vihkimistausta oli erittäin kaunis, suorastaan satumainen. Seremoniat poikkesivat siitä, mihin olimme tottuneet. Mitään sisääntulo- ja ulosmenomusiikkia ei soitettu. Emme ainakaan kuulleet mitään. Jälkeenpäin saimme kuulla , että viuluesityksenä soitettiin ainakin Kuulan marssi . Totesimme, että akustiikka vaatii aika paljon ulkona ja varsinkin rannassa. Morsiamen veli saatteli morsianta ja sulhasen sisar sulhasta vihkijän eteen. Morsiamen suomenkielinen serkku luki otteen Kalevalasta suomeksi ja ruotsinkielinen serkku ruotsiksi Tove Janssonin "Vem skall trösta Knyttet? Valitettavasti jälkimmäinen hukkui lentokoneen aiheuttamaan meluun. Sulhasen skottilainen sukulainen luki jotakin skottilaisen Robert Burnsin runoista ja englantilainen kaveri luki Shakespearea. Itse vihkiminen tapahtui pääpiirteittäin kuten Suomessa paitsi, että morsiuspari seisoi kasvokkain toisiinsa. Juhla jatkui cocktailkutsuna ulkona, jolloin saattoi tutustua muihin häävieraisiin. Vieraita tuli Suomesta, Ruotsista, Tanskasta, Norjasta, Brittein saarilta ja USA:sta. Sen jälkeen siirryttiin sisälle, jossa ruokaa ja juomaa oli riittämiin. Häissä tavataan tanssia. Häävalssi tanssittiin ennen ruokaa, mutta vasta ruuan jälkeen alkoi yleinen tanssi, etupäässä ABBA-musiikin tahdissa. Musiikki oli suomalaishäihin verrattuna erilaista. Valssia ja tangoa ei kuultu eikä tanssittu, mutta kyllä tanssi sujuu yhtä lailla muunkin musiikin tahdissa. Sulhasen äiti olisi mielellään kuullut ja nähnyt suomalaista tangoa. Heti kun jättää Suomen, täytyy olla kykyä ja halua sopeutua muun maailman menoon. Tapasimme myös paljon vanhoja ja uusia tuttuja. Varsinkin närpiöläiset ja savolaiset olivat hyvin edustettuja. Häistä jää moneksi vuodeksi ja vuosikymmeneksi muisteltavaa. Häiden ohessa ehdimme käydä noin tunnin junamatkan päässä sijaitsevassa New Yorkissa. Tällä kertaa otimme kohteeksi Vapaudenpatsaan ja Ellis Islandin. Molempiin paikkoihin piti mennä täpötäysillä laivoilla. Vapaudenpatsaalla oli kova kontrolli aivan yhtä kova kuin lähdettäessä Kennedyn lentokentältä. Piti ottaa kengät pois jaloista, vesipulloja ei saanut ottaa mukaan. Pääsimme vain patsaan jalustaan ja sieltä avautui mukavat näköalat Manhattanille mutta järkyttävältä tuntui vielä, että maisemasta puuttuivat WTC-tornit. Mielenkiintoisempi paikka oli kuitenkin Ellis Island, jonne siirtolaiset saapuivat aikoinaan 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella. Saapumishalli oli valtava. Melkein käsittämätön määrä siirtolaisten matkalaukkuja oli kerätty tulohalliin. Siellä varmaan monen päässä juoksi ajatus taaksejätetystä köyhyydestä, mutta kukaan ei tiennyt, mikä odottaman piti. Ehkä useita lohdutti Vapaudenpatsaan mahtava tervetulotoivotus. Mielessä risteili siirtolaisten ankea viikoja kestänyt merimatka ja sitten kovat terveystarkastukset saarella. Monia käännytettiin takaisin joko henkisten tai fyysisten sairauksien vuoksi.Edessä oli viikkoja kestävä paluumatka. Useimpia hyväksyttyjä odotti taas pitkätkin matkat USA:n eri osiin. Tapasin Michiganissä 1995 erään 102 vuotiaan vuonna 1913 muuttaneen tädin. Hän kertoi laivamatkan olleen niin hirvittävän, että hän päätti, ettei koskaan lähde enää käymään Suomessa. Useimmat siirtolaiset ovat jääneet USA:han . Vain harva on palannut vanhaan kotimaahansa. Vierailijana aina pääsee kotiin jos ei heti niin myöhemmin. Meidän paluumatkamme viivästyi JFK:n uusien matkatavarajärjestelyjen vuoksi ja myöhästyimme jatkolennolta Amsterdamista Helsinkiin ja saavuimme kotiin 8 tuntia myöhässä.
|
|
Senast uppdaterad 25 juli 2007 00:03 |
