Tommy Tabermannista tuli suruviesti keskellä kauneinta ja lämpimintä kesää. Vajaat vuosi ennen poismenoaan hän oli saanut diagnoosin pahanlaatuinen aivokasvain, jota ei voitu leikata. Lääkäri antoi elinaikaa vajaan vuoden. Valitettavasti ennuste toteutui. Tommy Taberman tunnettiin parhaiten kirjailijana ja runoilijana. Hän julkaisi elämänsä aikana yhteensä noin 80 kirjaa, joista suurin osa oli runokokoelmia. Hänen tuotoksiaan myytiin puolen miljoonan paikkeilla. Tommyn ensimmäinen esikoisteos oli nimeltään Ruusuja Rosa Luxemburgille ja viimeisin elinaikainen proosateos Naaras, jonka tapahtumat sijoittuvat Karjaalle. Se kertoo aikuisen naisen ja pakolaispojan kielletystä suhteesta.

Tommy Tabermann tunnettiin myös TV 1:n huumoripitoisesta ohjelmasta Uutisvuoto. Hänen hyvä ystävänsä Jari Tervo lausui muistosanoissaan, että hän tietää nyt, että rakkauden hinta on suru.

Vuoden 2006 lopulla SDP:n puoluejohto kääntyi Tommyn puoleen haluten hänestä kansaedustajaehdokkaan vuoden 2007 maaliskuun eduskuntavaaleihin. Hän suostui mutta asetti ehdoksi, että saa asettua ehdokkaaksi Karjaan sos. dem. yhdistyksestä. Niin tapahtuikin ja hänet hyväksyttiin yhdistyksen jäseneksi vuoden 2007 tammikuussa. Hänet valittiin kansaedustajaksi Uudeltamaalta 4972 äänellä.

Tommy Tabermann oli koulutukseltaan sosionomi. Hän työskenteli erilaisissa toimittajan töissä vuosina 1969 – 1995, minkä jälkeen hän antautui lähinnä vapaaksi kirjailijaksi.

Karjaan sos. dem. yhdistyksen jäsenet muistavat hänet yhdistyksen 100-vuotisjuhlasta ja käynneistä yhdistyksen kokouksissa. Hänen esitystensä punaisina lankoina olivat yhteisöllisyys ja rakkaus eri muodoissaan. Hän oli mm. huolestunut Suomen työpaikkojen henkisestä ilmapiiristä. Hän mainitsi edelleen, että  ahneus voittaa alaa, on suorastaan kunniakasta kerskua ylisuurilla palkoilla, optioilla ja muilla ansiottomilla tuloilla. Veroparatiisit ovat suosiossa. Mieleen jäi myös hänen sanontansa, että suomalaiset mieluummin lyövät muijaa kuin lähtevät mielenosoituksiin. Hän oli toisin sanoen huolissaan yleensä heikkojen ja syrjäytyneiden asemasta, koska kova yhteiskunta ei heitä kohtaan tunne armoa.

Tabermann huomautti, että jo kohdussa kuului vasaraniskuja ja taistelulauluja. Työväenliike on aina taistellut vapauden puolesta, mutta paljon sortoa on vielä jäljellä. Työn lisäksi tarvitaan myös lauluja ja taistelua pehmeiden arvojen puolesta. Kovat arvot täytyy kyseenalaistaa ja niitä vastaan on taisteltava. Hän kysyi edelleen, miksi sodat ja terrorismi kukoistavat. Pohjana on varsinkin köyhissä maissa valitsevat syrjäytymismekanismit. Marssijärjestyksen muuttaminen on unelma. Kärjessä täytyy olla pehmeä inhimillisyys ja solidaarisuus. Ihminen tarvitsee muita ihmisiä.

Hän olisi halunnut jatkaa kansanedustauraansa vielä seuraavan vaalikauden 2011- 2015, mutta luoja päätti toisin.

Länsi-Uusimaa Tabermannista:

HYVINVOINTIVALTION VIIMEISETKIN RIPPEET OVAT POISTUNEET KESKUUDESTAMME

Kävin Helsingissä eräässä seminaarissa, jonka teemana oli hyvinvointivaltio. Kävi ilmi, että vuonna 1992 Suomessa oli köyhiä 2,5% ja vuonna 2010 lähes 13%. Lukumääräisesti 13% on noin 700 000 ihmistä Selvä ilmentymä köyhien taloudellisesta ahdingosta ovat jatkuvasti kasvavat leipäjonot. Esim. Kalliossa kaksi kertaa viikossa jonottaa ruokaa kummallakin kerralla lähes 1000 henkilöä.
1990-luvun lama aiheutti ennätysmäisen puolen miljoonan työttömyyden. Valtio kurjistui ja oli romahtamaisillaan. Pankkien tappiot maksettiin ja maksumiehinä toimivat Suomen köyhät. Heidän sosiaalietujaan leikattiin. Lähes 20 vuotta myöhemmin köyhien edut ovat yhä samalla tasolla. Yksi suurimmista syntipukeista köyhien kurjistamiseen oli Paavo Lipponen. Hänhän harjoitti oikeistolaisinta politiikkaa, jota koskaan on nähty Suomessa.
Uusliberalismin kukoistuskausi oli vuosina 1975 - 2000. Sen pahamaineisimpia nimiä olivat Thatcher, Reagan, Uuden Seelannin pääministeri Roger Douglas ja Paavo Lipponen. Uusliberalismin päätavoitteita oli saada markkinat valtaan, purkaa säätely, yksityistää kunnalliset ja valtiolliset toiminnat,  leikata sosiaaliturvaa, alentaa veroja ja kasvattaa tuloeroja.
Monet olivat sitä mieltä, että Suomi ei ole koskaan edes ollut mikään hyvinvointivaltio. Aina on keskuudessamme elänyt iso joukko erityyppisiä köyhiä.

Hyvinvointivaltion kannattajia on kylliksi eli noin 80% suomalaisista kannattaa hyvinvointia mutta äänestävät kuitenkin porvarillisia puolueita, joilla ei riitä poliittista tahtoa parantaa köyhien asemaa. Tosin demaritkin menivät tunaroimaan maineensa hylkäämällä Paavo Lipposen johdolla heikko-osaiset. Demarien on koottava rivinsä ja saavutettava kansalaisten luottamus uudestaan. En usko, että millään muulla suurella puolueella on haluja toimia vähäosaisten puolesta.  Luottamuksen palauttamiseen saattaa joidenkin asiantuntijoiden mielestä kulua jopa 10 - 15 vuotta, joten Suomen köyhälle kansanosalle korpivaellusta riittää.

Raaseporilla on vielä edessään pahin uusliberalismin kausi.                                           
,

Pienestä pitäen olen seurannut urheiluselostuksia radiosta ja lehdistä. Myöhemmin 1960-luvun alussa kuvaan tuli TV. Lukiolaisen suuri ja ikimuistettava päivä oli, kun syntymäkuntani Pauli Nevala (syntyi Pohjassa, mutta muistelee Pohjaa katkeruudella, koska hänen isänsä tapettiin siellä) voitti Tokion Olympialaisista  vuonna 1964 keihäänheitossa kultaa. Saimme koko päiväksi kultamitalin  kunniaksi vapaata koulusta. Ensinnä kuulin uutisen Ruotsin radiosta. Olen lähes koko ikäni seurannut urheiluselostuksia sekä suomeksi että ruotsiksi. Poikkeuksena oli Ruotsin aikani, jolloin ei edes Suomen radiota voinut kuunnella Ruotsissa. Palattuani Suomeen Suomen ja Ruotsin viestimet ovat olleet käytössä lähes koko ajan. Vertailupohjaa on syntynyt. Olen huomannut, että ruotsinruotsalaiset käsittelevät eri tavalla voittoja ja tappioita kuin suomenkieliset selostajat. Jos suomalaiset pärjäävät huonosti, niin ruotsalaiset selostajat valittavat Suomen huonoa menestystä edellyttäen, että peli tai kilpailu on ollut reilua. Jos suomalaiset voittavat, niin ruotsalaiset tuntevat siitä riemua. Suomenkieliset selostajat tuntevat taas suurta riemua, jos ruotsalaiset menestyvät huonosti ja ruotsalaisten voitoista ollaan kateellisia. Tuntuu siltä, kuin Suomen kaikkein tärkein asia on voittaa Ruotsi tai että Ruotsi tulee lyödyksi jonkun muun toimesta. Silloin suomalaiset mukaan lukien suomenruotsalaiset tuntevat suurta hurmiota. Samanlaiset asenteet puuttuvat lähes kokonaan Ruotsin selostuksista. Nationalistinen henki on tuskin hyvästä millekään maalle. Ikävintä on, että monet suomalaiset uskovat nöyryyttävän ruotsin kieltä Suomessakin, kun he ilmaisevat halveksuntansa ruotsalaisia kohtaan urheilussa. Tuskin moneltakaan on jäänyt huomaamatta, että olen pyrkinyt Raaseporissa tasa-arvoisempaan suhteeseen suomen- ja ruotsinkielisten välillä. Minun ei tarvitse taistella itseni puolesta, koska olen pärjännyt kyllä vähän rajuimmissakin leikeissä, mutta olen huomannut, että suomenkieliset eivät voi oikein hyvin täällä. Toivoisin, että suomenkieliset uskaltaisivat kilpailla enemmän poliittisilla kentillä Raaseporissa eivätkä kulkisi nyrkit taskuissa itsekseen kiroillen. Vielä vähemmän kannattaa ivailla tai kiljahdella, kun Ruotsi häviää.  Onhan Ruotsi toisaalta kohdellut suomalaisia kielellisesti ja kultturellisesti huonosti, mutta toisaalta Ruotsi pelasti Suomen 1960- ja 1970- luvuilla mahdolliselta sisällissodalta ottamalla satojatuhansia suomalaisia töihin, kun Suomi oli heidät hylännyt.

Aiheesta käytiin tänään 3.3.2010 keskustelu Radio Vegassa otsikolla KÖR SVENSKAN ÖVER FINSKAN I RASEBORG. Ohjelma kuului sarjaan SLAGET EFTER TOLV. Puhetta johti Helsingin Sanomien toimittaja Anna Paljakka. Muina osallistujina olivat Raaseporin kaupunginjohtaja Mårten Johansson ja entinen karjaalaispoliitikko Risto Laakkonen. Keskustelu oli luvalla sanoen laimea. Paljakka teki asiallisia kysymyksiä, joihin Johansson vastasi, mutta Laakkonen vain mumisi jotain. Eikö ketään terävämpää ja asiantuntevampaa löytynyt Raaseporin suomenkielisistä? Ilmeni mm., että hallinnossa suomenkielisten osuus on vain noin 10%. Paljakka ja Laakkonen eivät millään tavalla kommentoineet asiaa. Kaupunkilaisethan saavat kylläkin palvelut äidinkielellään, mutta suomenkielisten näkyvyys hallinnossa on minimaalista, mikä aiheuttaa suomenkielisissä tunteen, että he ovat vähemmän päteviä. Kaupungin päättävissä elimissä tilanne on sama – kaikki näkyvimmät paikat ovat ruotsinkielisten hallinnassa.

Pari viikkoa sitten, 19.2.2010, Raaseporin suomenkieliset saivat lukea Länsi-Uusimaa-lehdestä, että ruotsinkielinen on valittu sivistyslautakunnan suomenkieliseen jaostoon. Tällaisia huonoja uutisia suomenkielisille on Raaseporin lyhyen historian aikana tullut tiuhaan tahtiin. Erityisen kummalliseksi asian tekee se, että suomenkielisten syrjintään syyllistyy jatkuvasti sama puolue eli SDP. Tuoreessa muistissa on vielä valtuuston ja lautakuntien kielisotkut sekä kaupunginhallituksen täysin vinoutunut kielellinen koostumus. Vain yksi kolmestatoista on äidinkieleltään suomenkielinen.

Karjaan itsenäisyyden ajoilta jäi mieleen suomenkielisten yli puoluerajojen toimiva yhteistyö. Ei ollut kovin suurta merkitystä, mihin puolueeseen kuului, jos oli vain pätevä luottamustehtävään. Suomenkielisten yhteistyö Raaseporin luottamuselimissä on täysin pirstaleista. Suomenkielisten asiaa pahentaa entisestään se, että aikaisemmin maineikas Karjaan sos. dem. yhdistys on luovuttanut itsenäisyyttään lähtemällä arveluttavaan yhteistyöhön ruotsinkielisten demareiden kanssa, jotka ovat yrittäneet ja yrittävät saattaa koko ajan suomenkieliset alisteiseen asemaan. Suomenkielisen jäsenen valitseminen sivistyslautakunnan suomenkieliseen jaostoon ei olisi luullut olevan mikään ylivoimainen tehtävä kaupunginhallitukselle. Jos kyseessä on Raaseporin kummalliset säädökset, joiden mukaan lähes kaikkiin luottamustehtäviin tarvitaan kunnanvaltuuston jäsenyyttä, niin niistä pitäisi päästä mahdollisimman pian eroon, koska valtuutetut eivät välttämättä hallitse oman lautakuntansa asioita. Viimeksi Careman jupakassa kävi ilmi, että luultavasti suurin osa perusturvalautakunnan jäsenistä eivät olleet lukeneet Careman ja Raaseporin kaupungin välistä sopimusta. Jos niinkin leväperäisesti suhtaudutaan luottamustehtäviin, niin eikö olisi parempi luopua tehtävistä uutterampien ja tunnollisempien hyväksi. Jokaisella lautakunnalla on enemmän tai vähemmän kyseenalaiset puheenjohtajat.

Suomenkieliset voivat myös syyttää jonkin verran itseään, kun eivät vaadi tarpeeksi äänekkäästi merkittäviä luottamuspaikkoja itselleen. Varsin hyvin tiedetään kielellisen enemmistön ylimielisyys kielelliseen tasa-arvoon.  Hyvä keino suomenkielisten aseman parantamiseksi olisi se, että joku vakavasti otettava sosiologi tutkisi syvemmin suomenkielisten asemaa Raaseporissa. Nyt jo tiedetään, että Raaseporin suomenkieliset koulut pärjäävät huomattavasti heikommin kuin ruotsinkieliset koulut, vaikka  valtakunnallisissa vertailuissa tilanne on päinvastainen. Olisi hyvä tietää, heijastuuko tämä suomenkielisten myöhempään elämään. Vertailua olisi hyvä tehdä esim. työttömyystilastoissa, sosiaalipalveluissa ja lasten huostaanotoissa. Hyvä olisi myös selvittää, onko virkamiehistä 30%:lla suomi äidinkielenä. Tutkijalle kenttä olisi varmaan melko laaja. Ainut suppea tutkimus suomen- ja ruotsinkielisten asemasta on vuodelta 1981. Sen teki valt. maisteri Arja Munter. Tutkimus oli nimeltään Länsi-Uudenmaan muuttohalukkuus- ja elinkeinotutkimus.